Pikku Myy

Tulin elokuussa 2002 raskaaksi, ilmeisimmin kälyni hääyönä. Raskausaika meni mukavasti, koska en voinut pahoin. Minulla oli vain vähän huimausta, väsytti ja rinnat olivat alussa kipeät. Monena iltana sivelin hivenen pyöristynyttä vatsaa yhdessä mieheni kanssa, nauttien täysin sydämin elämästä.

Neuvolassa oli ihana terveydenhoitaja, joka mittasi mieheltänikin verenpaineen. Lääkäri tutki minut kymmenennellä raskausviikolla ja sydänäänet kuuluivat hyvin. Kuuntelimme ääntä hiljaisina, hyvä että muistimme hengittää. Nyt se oli varmaa, että sisälläni kasvoi toinen ihminen! Lääkäri pyöritteli raskauskiekkoa ja kertoi, että ensiliikkeitä voisi tuntea joulukuun puolessa välissä. Se oli paras mahdollinen joululahja.

Ultraäänitutkimuksesta kuva pikkuisesta

Marraskuun lopussa menin ultraäänitutkimukseen Kontinkankaan terveysasemalle Ouluun. Valitsimme aikaisimman mahdollisen ultraäänitutkimuksen, jonka kaupunkimme tarjoaa. Samalla otettiin seerumiseulatesti. Halusimme nähdä pikkuisen ja saada mahtavan kuvan joulukortteihin liitettäväksi. Näin julkistaisimme suvuillemme tulossa olevan esikoisen, ensimmäisen lapsenlapsen, kummankin vanhemmille.

Tutkimus oli nopea. Lääkäri totesi kohdussa olevan yhden sikiön, jolta löytyi selvä syke. Hymyilimme mieheni kanssa katsellessamme ruutua, siellä hän liikkui vaikkei sitä tuntenutkaan. Puristin hellästi mieheni kättä ja sydämeni oli pakahtumaisillaan onnesta. Lääkärin sanat pudottivat kuin kymmenkerroksisen talon katolta alastomana lumihankeen. Hän kertoi, että sikiöllä on ainakin 7 mm niskaturvotusta ja jalat ovat epämuodostuneet. Lääkäri ei varoittanut, vaan kertoi mitä näkyi. Sanat tuntuivat kylmiltä.

Elämä tuntui painajaiselta

Ensimmäinen ajatukseni oli "EI!". Sitä sanaa hoin uudestaan ja uudestaan. Puristin mieheni kättä. Toivoin herääväni painajaisesta ja kaiken olevan vain pahaa unta. Lääkäri totesi, että näin käy aina joskus ja sanoi laittavansa lähetteen sairaalaan. Hän antoi pari palaa kovaa käsipaperia, jotta voisin pyyhkiä geelin pois vatsaltani ja lähti huoneesta.

Makasin tutkimuspöydällä ja viimein tulivat kyyneleet. Meidän Myy ei ollut terve. Mieheni pyyhki hellästi geelin pois vatsaltani ja auttoi minut ylös. Hän veti minut syliinsä ja halasi lujaa. Pyysin anteeksi uudestaan ja uudestaan, koska en ollut onnistunut kasvattamaan tervettä lasta. Mieheni totesi hiljaa, ettei se ollut minun syyni. Mietin vain mitä kaikkea olin syönyt ja juonut sekä mitä olin jättänyt syömättä ja mitä olisi pitänyt syödä.

Mielessä vuorotteli pelko ja toivo

Menimme suoraan Oulun yliopistollisen sairaalan poliklinikalle. Perinnöllisyyspoliklinikalle pääsimme päivystysasiakkaina, miltei heti lääkärin ja hoitajan puheille. Lääkäri luki lähetteen läpi ja kertoi vaihtoehdoista. Hän sanoi, että asiasta tiedettäisiin hetken päästä paremmin kun tehtäisiin uusi ultraäänitutkimus.

Ultraan pääsimme tunnin odottelun jälkeen ja tulos oli sama kuin ensimmäisellä kerralla. Niskassa kystinen hygrooma 7,0 mm, jalat ojennuksissa, toinen reisi taipunut (ensiepäily kohdussa tapahtunut murtuma) sekä polvet koukussa. Päädyimme kromosominäytteen ottoon. Se ei sattunut rokotuspistoa enempää, mutta näytti todella hurjalta. Näytettä otettiin normaalit 20,0 mm ja se oli väritöntä. Diagnoosina oli kromosomisairaus ja/tai luustodysplasia.

Uusintakontrolli sovittiin kolmen viikon päähän. Kotiin tultuamme makasimme loppupäivän sängyssä sylitysten. Itkimme mieheni kanssa vuorotellen. Juttelimme ja silittelimme vatsaa. Tunsin syyllisyyttä kaikesta, vaikka lääkäri oli vakuuttanut, ettei se mitenkään voinut olla minun syytäni. Tuntui pahalta ajatella, että vauvallamme voisi olla jopa murtuma toisessa reidessään. Ajattelin millaisia kipuja hän on voinut kokea, ja minä en voinut auttaa häntä mitenkään.

Mielessä vuorotteli huikea toivo, jos kaikki olisikin kontrollikäynnissä kunnossa, ja kauhea viha ja suru. Vihasin ihmisiä, jotka kepeästi sanoivat "ihan sama tyttö vai poika, kunhan on terve", vihasin ihmisiä, jotka saivat terveitä lapsia, enkä tahtonut nähdä pieniä vauvoja.

Kyseessä oli luustodysplasia

Kromosomivastaus tuli. Vauvamme oli kromosomistoltaan normaali ja kysyessäni hoitajalta hän vahvisti sikiön olevan 46,XX eli tyttö. Soitin miehelleni töihin ja kerroin vauvan olevan kromosomistoltaan terve tyttö. Siinä samalla (geenitekniikkaa opiskelleena) mieleeni iski, että vaikka kromosomit olisivat normaalit, eivät geenit välttämättä olleet. Sain silti paljon positiivista energiaa kromosomivastauksesta, toiveet olivat korkealla kun menimme toiseen ultraäänitutkimukseen. Perinnöllisyyspoliklinikan lääkäri tuli mukaan seuraamaan tutkimusta, jonka teki sama lääkäri kuin edellisellä kerralla. Raskaus oli silloin kestänyt yli 18 raskausviikkoa.

Katselimme pikkuista taas monitorista. Vauva heitti kuperkeikkaa ja näytti vilkuttelevan meille. Tällä kertaa näin itsekin selvästi, miten vauva ojensi polvensa aivan suoraksi ja se tuntui hyvältä. Tutkimuksen jälkeen lääkäri totesi, että kyseessä on varhaisilla viikoilla havaittu luustodysplasia, joka lienee vähintäänkin keskivaikea tai vaikea. Meille luvattiin aikaa, jotta voisimme miettiä rauhassa ratkaisuamme. Katsoimme mieheni kanssa toisiamme silmiin ja hän nyökkäsi. Kysyin häneltä onko hän aivan varma ja hän nyökkäsi uudelleen. Ääni särähtäen sanoin meidän haluavan keskeytyksen niin pikaisesti kuin mahdollista.

Lääkäri täytti paperit ja sanoi TEO:n käsittelevän hakemuksen jo seuraavan aamun kokouksessa. Tiistaina kävin osastolla. Verenpaineeni oli vain 84/62. Minua pelotti ja jännitti. Sain yhden Mifegyne-pillerin, jolla keskeytystä käynnisteltäisiin. Pyörittelin sitä jonkin aikaa kädessäni. Tämän jälkeen ei olisi enää paluuta.

Tiesin ratkaisumme olevan meille oikea, silti pilleri meinasi juuttua kurkkuuni. Istuin tunnin vielä päiväsalissa odottelemassa mikäli tulisi jotain allergiaoireita. Iltapäivällä kuljin kaupungilla jouluostoksilla ja katselin pieniä lapsia, jotka olivat pyörätuolissa. Tunsin itseni itsekkääksi äidiksi, epäkelvoksi koko tehtävään, kun en hyväksynyt sitä minkä olisin saanut.

Kipulääkitys helpotti vain vähän

Esilääkitys ei aiheittanut minulle kipuja, eikä verenvuotoa. Torstaiaamuna menin sairaalaan. Siellä aloitettiin kohdunkaulan pehmittäminen ja avaaminen asettamalla neljä Cytotec-pilleriä kohdunsuulle. Supistukset alkoivat noin tunnin sisällä pillereitten laitosta. Istuin sängyllä ja heijailin itseäni puolelta toiselle. Aloin voida pahoin. Sain pahoinvointia ehkäisevää lääkettä, mutta se ei tuntunut auttavan.

Yhdentoista aikaan minulle laitettiin seuraavat kaksi pilleriä kohdunkaulalle. Samalla sain lisää kipuihin ja pahoinvointiin lääkettä. Torkuin, oksentelin ja yritin pitää seuraa miehelleni, joka istuskeli toisella sängyllä. Kohdunkaula alkoi avautua. Kipulääkitys ei riittänyt vaan sain kohdunkaulan puudutuksen. Iltaseitsemältä aloin olla aivan poikki. Onneksi kohdunkaula oli hyvin avautunut. Istuin kovalla tuolilla, mies sängyn reunalla ja pääni oli hänen sylissään. Hoitaja toi vuorotellen kylmäpusseja ja lämpöpakkauksia, joilla saatoin hieroa kipeää alaselkää. Hoitaja ehdotti aqua-rakkuloitten laittoa. Torkahdin hetkeksi. Hoitaja poistui, mutta käski soittamaan kelloa heti kun siltä tuntuisi ja olemaan menemättä vessaan yksin. Lopulta alkoi tuntua oudolta, jokin painoi kovaa kohdunkaulaa vasten.

Siirryin sänkyyn ja soitin hoitajan paikalle. Hän tutki tilanteen, totesi kalvojen olevan jo pullistuneen osittain ulos. Suojattuaan sängyn kertakäyttövaipoilla ja alustoilla hän käski minun ponnistaa. Jännittäessäni vatsalihaksia tunsin veden tulvahtavan. Olin kuulevinani, että lapsivesi oli ollut vihreää. Ajatus kauhistutti minua, että vauvani oli kärsinyt hapenpuutteesta. Samalla loppuivat supistuskivut ja olo oli ihana. Jäin makoilemaan sängylle, koska supistuksia ei enää tullut. Hoitajat poistuivat hetkeksi.

Lupasin soittaa kelloa heti kun supistuksia tulisi uudelleen. Noin 15 minuutin kuluttua ne palasivat ja pääsin ponnistamaan. Ponnistin ensin sängyllä, mutta se onnistunut. Hoitaja toi portatiivin ja asetti sen sänkyjen väliin. Kävin siihen ja otin miestäni vyötäisiltä kiinni.

Syntynyt tyttömme tuntui rakkaalta

Meidän tyttömme syntyi raskausviikolla 19+2 siihen metalliseen portatiiviin yhdellä supistuksella. Hoitaja kehotti olemaan katsomatta kun nousen pois. Hän kysyi, halusimmeko nähdä vauvan. Minä tiesin haluavani. Mieheni teki päätöksen siinä hetkessä. Odottelimme hiljaisina kunnes hoitaja palasi. Hän toi ensin kipsisen enkelipatsaan ja yhden pitkän vaaleanpunaisen kynttilän, jonka hän sytytti.

Tämän jälkeen hän toi kaarimaljan, jolla olevalla paperilla oli meidän tyttömme alastomana. Saimme nähdä hänet ja todeta omin silmin kehityshäiriöt alaraajoissa sekä kasvojen turvotuksen. Hän näytti selvästi epänormaalilta, mutta silti niin ihanalta ja kauniilta. Hänen kätensä olivat pienet, sormet lähes olemattomat ja niissä oli kynnet! Hän oli kauneinta mitä olen koskaan nähnyt. Hän tuntui rakkaalta. Hoitaja kapaloi hänet paperiliinoihin ja jätti kaarimaljassa viereeni, saimme jättää kahdestaan mieheni kanssa hyvästit pikkuiselle. Silittelin hänen poskeaan, sen pehmeää nukkaa ja kuiskailin hiljaisia sanoja. Lupasin, etten koskaan unohda häntä, vaan rakastan aina.

En kyynelehtinyt, vaan olo oli lähinnä helpottunut, koska se oli ohi. Nyt pikku-Myyn ei tarvinnut kärsiä enää. Seuraavana päivänä sairaalapastori siunasi pikkuisen ruumiin. Lopullinen diagnoosi oli kampomeelinen dysplasia, joka saa nimensä juuri siitä, että sikiön normaalia lyhyemmät jalat ovat kääntyneinä virheasentoon. Tilaan kuuluu kiinteästi hengitysteiden poikkeavuudet, jotka useimmiten aiheuttavat sen, että mikäli lapsi syntyy, niin hän menehtyy hyvin varhaisessa vaiheessa hengitysvaikeuksiin.

Kati