Ujosti, mutta syvällä tunteella

Kävelemme ruuhkaisessa kaupassa. Yhtäkkiä hyllyjen välillä vastaan kävelee Hän. - No hei Uuno! Mitä sinulle kuuluu?

Uunon entinen ohjaaja vaikuttaa aidon ilahtuneelta. Tiedän, että poikani kiemurtelee onnesta nähdessään tutut kasvot... mutta hei, minne hän pyörähti?

Uuno ei kestä. Hän on mennyt hyllyn päähän ja kääntänyt selkänsä.

Ehdin nähdä kasvoilta lamaannuttavan ujouden, mutta ymmärrän hyvin, jos joku näkee vain töykeän pojan.

Ohjaaja hymyilee hämmentyneesti ja jatkaa matkaa.

- Minua ujostutti, Uuno selittää hätäisesti.

- Ei se haittaa, lohdutan.

Haluan kirjoittaa tästä sen vuoksi, että ihmiset ymmärtävät kuinka suuria tunteita saattaa leiskua umpimieliseltä vaikuttavan pojankoltiaisen sydämessä.

Mitä suurempia tunteet ovat - ilon tai surun - sitä hiljaisemmaksi hän joskus käy.

Moni tietää odottaa Uunolta hauskoja ja oivaltavia kommentteja ja yllättyy, kun poika onkin melkein puhumaton.

Ehkä hän tarvitsee vain aikaa.

Ja hyvänen aika: Saa olla myös ujo!

Uuno joka tapauksessa pohtii hyvin syvällisesti asioita sisällään.

Koulussa avustaja tapasi ekaluokkalaisen mietiskelemässä pihan laidalla.  Koska Uuno on yleensä toisten joukossa, toisetkin lapset ihmettelivät Uunon vetäytymistä.

- Mää mietin Bertta-mummoa, Uuno oli kertonut. - Sitä, millaista mummolla on taivaassa.  

Kerran olimme eräässä tilaisuudessa, jossa veisattiin myös virsi. Uuno haki tähdellisesti myös itselleen virsikirjan. Yhtäkkiä hän kuitenkin nousi paikaltaan ja meni toiseen huoneeseen istuskelemaan omin päin.

Laulun loputtua poika palasi paikalleen. Vasta kotona hän paljasti, että oli halunnut etsiä itse oikean numeron esiin, mutta ei ennättänyt tehdä sitä ennenkuin laulu alkoi.

Asia oli tärkeä, se loukkasi Uunooa, eikä siihen vaikuta tippaakaan se, että hän ei osaa lukea.

Onneksi saimme selville murheen jälkikäteen. Yritän huolehtia jatkossa, että Uunokin ehtii saada oikean numeron esiin.

Viime kesänä Uuno tykästyi erityisesti erääseen lastentarhanopettajaan Jaanaan. Jaanakin taisi tykätä Uunosta. Heillä kerta kaikkiaan vaan synkkasi aivan erityisesti. Kun viimeisenä päivänä menin hakemaan pojan päiväkodista, minä ja Jaana emme millään voineet pidätellä kyyneleitä. Ilmassa oli jotakin suurta ja haikeaa. Uuno ei ollut millänsäkään, vaan huuteli heipat  ja kerjäsi jo kohta autossa juhlan kunniaksi lättyjä ja kokista.

Ihme ja kumma, Jaanasta ei puhuttu sanaakaan koko  syksynä,  ja ajattelin, että onpas merkillistä, että poika unohti lempparilastentarhanopettajansa niin nopeasti.

Kahden kuukauden kuluttua Uuno yhtäkkiä tuli minun luokseni tärkeän asian kanssa.

- Äiti, tännään mää huomasin , että mää en ajattele Jaanaa ennää joka päivä.
- Niinkö?
-  Mää tajusin, että mää saan joka päivä uuen elämän.

Tuttujen - ja toisinaan outojenkin - ihmisten seurassa Uunon ujoudesta ei ole tietoakaan. Uuno keskustelee kahvipöydissä innokkaasti, oikaisee äidin juttuja ja  kertoo joskus yllättäviäkin huolia. Niinkuin vaikka muutama päivä sitten, kun meillä oli käymässä Uunon täti Birgitta. Syötiin ja poristiin, mutta sitten Uuno halusi ottaa esille asian, joka häntä selvästikin oli vaivannut.

Hän kertoi laveasti tädille, kuinka meille on tulossa isosiskon juhlat ja pääsi viimein asiaan.

- Kuule Birgitta, jos meille tulee hankaluuksia niiden juhlien järjestämisen kanssa, jos tulee joku hätä, kertakaikkiaan menee sormi suuhun, niin voimmeko me soittaa sinulle? Voitko sitä tulla siinä tapauksessa auttamaan meitä?

Katsoin poikaa häkeltyneenä. Birgitta-täti vaikutti aidon otetulta ja lupasi juhlallisesti tulla hätiin, jos tarve vaatii. Uuno oli helpottuneen näköinen.

Jäin miettimään, mistä kaikesta tuo poikakulta kantaakaan huolta.  Okei, myönnän, että graduvaiheen äiti voi vaikuttaa hajamieliseltä, mutta että eikö muka yksiä juhlia saataisi pystyyn... ja... ja...

onhan meillä nyt Birgitta!