Tule katsomaan, shh... hän leikkii

- Tule katsomaan, pojan isä kuiskasi minulle eräänä päivänä. - Hän leikkii.

Katsoimme leikkivää lasta hiljaa.

Onko pysähdyttävämpää asiaa, kun leikkiinsä syvästi keskittynyt lapsi. Tunnelmassa on jotakin samaa, kuin vastasyntyneen luona. Pyhää.

Meillä leikki ei ole itsestäänselvyys. On eletty pitkiä aikoja ilman, että lapsi olisi jaksanut keskittyä leikkiin.

Monta kertaa on ollut mielessä: Lapsi on terve, kun leikkii...

Oikeasti tällaiset sanonnat saattavat jonkinlaisessa viisaudessaankin olla julmia, sillä maailmassa on paljon sairaita lapsia, jotka eivät leiki. He eivät tarvitse muistutusta osastaan.

Toisaalta lastensairaaloissa tiedetään - ehkä jaksetaan juuri siksi - että sanonta ei ole läheskään aina totta.

Myös sairas  lapsi leikkii. Hyvinkin sairas.

Leikki on lapsen työtä, kuuluu toinen sanonta. Minä lisäisin  että leikki on lapsen pyhää työtä.

Uuno leikki pienenä useimmiten sellaista leikkiä, että hän ajoi pienellä muovijeepillä, kaulassa oli harsoliina ja päässä hattu. Emme oikein tienneet, mikä oli leikin tarkoitus, mutta sitä hän toisti yhä uudelleen ja uudelleen.

Hyvin varhain, 3-vuotiaana, hän leikki pappia ja piti meille jumalanpalveluksia. Oli mahtavaa, kun hän sai lahjaksi rokkikitaran, johon kuului mikrofoni.

Uuno soitti kitaraa, teki rokkiliikkeitä ja lauloi ainoata mieleen tullutta laulua: "Lukoilkaamme."

Yhteen aikaan Uuno leikki aina tarjoilijaa. Hän kysyi meiltä ruokatoiveita ja jälkiruokatoiveita ja teki legoista, kynistä ja pikkuleluista annoksia.

Sitten tulivat idols-leikit. Uuno on leikkinyt kymmenien ihmisten kanssa idolsia. Yleensä hän esittää laulun ja ympärillä olevat tuomarit saavat arvioida suoritusta. Parhaita idols-leikkikavereita ovat olleet jo hieman iäkkäämmät ihmiset, joita poika on aina keksinyt ympärilleen.

Koulussa Uuno on kuulemma leikkinyt ahkerasti leikkihetkinä "toimistoa" ja "duunia". Sirkku-mummon luona roolileikit ja laululeikit ovat olleet ratkiriemukkaita. Molemmille!

Ja sitten ovat ne ajat, kun lapsi ei ole leikkinyt. Uuno ei ole osannut alkaa tai jaksanut keksittyä oikein mihinkään leikkiin. Silloin on riidelty

tietsikka-ajoista ja videoiden katsomismäärästä. Paiskottu koneita kiinni. Oltu lujina.

Leikkiä ei siltikään ole syntynyt.

Ne ovat olleet pitkiä ja surullisia kuukausia.

Tänä vuonnakin meillä oli pitkä kausi melkein leikitöntä aikaa, kunnes yhtenä iltana poika ykskaks haki duplot olohuoneeseen ja alkoi leikkiä.

Katsoimme ihastuneena keskittyneesti leikkivää lasta. Osa duploista päätyi sohvanpäädyn päälle sängyiksi ja sinne laitettiin "aikuisia" nukkumaan päiväunia. Leikki kesti ainakin tunnin!

Sitten tulivat autoleikit. Poikamaiset, raisut autoleikit. Tähän leikkiin pääsee isä kaveriksi, äiti ei koskaan. Joskus Uuno leikkii tunninkin yksin autoillaan.

Ja kun äidillä oli se kauhea päänsärkypäivä ja isä oli työssä, Uuno alkoi leikkiä postitoimistoa ja toi rätti päässä nukkuvalle äidille kirjeitä, joihin oli kirjoitettu sukulaisten nimiä.

Jyskytyksenkin takaa saattoi tajuta, kuinka hieno se leikki oli.

Jokin aika sitten poika "luki" kirjoja ja leikki  myöhemmin kirjastoa. Kaikki kirjat oli aseteltu olohuoneen sohvalle. Olipa kätevää käydä kirjastosta lainaamassa aina uusi kirja selailtavaksi. Mitä siitä, vaikka kodissa oli siivouspäivä...

Ja hitsit, mitä siitä, vaikka kodissa olisivat koko ajan paikat hujan hajan!

Jos vain kuuluu onnellinen kuiskaus:

- Tule katsomaan. Hän leikkii.