Katso äiti - Katso isä!

Poika oli noin kolmevuotias, kun päätimme viedä hänet ensimmäistä kertaa luistelemaan. Uudet nilkasta vahvistetut ensiluistimet olivat ihanat ja pikkuruiset ja meillä oli kamera ladattuna. Oi, nyt saadaan ensimmäiset luistelukuvat.
Reissu oli järkyttävä katastrofi.
Kuin saimme laitettua pojalle luistimet jalkaan ja nostimme hänet ylös, hän valahti jäälle ennennäkemättömän raivarin kourissa. Olimme hämmentyneitä. "Ei tietenkään sinun tarvitse luistella, jos et halua. Kokeillaan ensin niin, että isi pitää kiinni..."
Poika kirkui niin paljon kuin ääntä lähti. Ihmeellinen raivoaminen jatkui automatkan kotiin saakka. Muistan, kuinka hämmentyneitä, apeita, me vanhemmat olimme. Mikä tässä oikein meni pieleen?
 
Sitten tuli hiihto. Hommasimme tunnollisesti lapselle asianmukaiset vehkeet, joka ikinen talvi. Suksia käytettiin jalassa joskus kerran, joskus kahdesti.
Tulos oli aina sama. Uuno ei kerta kaikkiaan pysynyt pystyssä. Motoriikka, koordinaatio ja lihasvoimat loppuivat kesken.  Sukset olivat joka toinen sekunti ristissä ja poika maassa: - Äitiii.... Isää....
Yritimme ja yritimme. Ihan vaan, koska olemme tunnollisia suomalaisia ja tunnollisten suomalaisten lasten kuuluu tunnollisesti hiihtää ja (luistella).
Jossakin vaiheessa mietin huulta purren, että onhan maailmassa  - herranjestas - lapsia, jotka eívät ole edes nähneet lunta. Hekin saavat olla olemassa. Kai?
 
Ja sitten tuli huhtikuun 23. päivä. Diagnoosi. AGU-tauti. Liikunnallinen kömpelyys. Hypotonia eli lihasvelttous. Ihan vaan pienimpinä ongelmina.
 
Itkin sinä keväänä kuuttasataa eri asiaa. Yksi niistä oli se sydäntä raastava tunne, joka syntyi, kun muistelin pientä poikaa luistelemassa, hiihtämässä - ja itkemässä.
Anna anteeksi Uuno. Kumpa olisimme tienneet. (Ja samalla, onneksi emme tienneet.)
Diagnoosin jälkeen emme ole enää pakottaneet poikaa hiihtämään tai luistelemaan. Sanoimme opettajallekin, että meidän Uuno ei luistele,  kun poika ei suostunut ottamaan luistimia kouluun.
 
Mutta opettajapa ei antanut periksi.
 
Koulun liikuntatunnilla opettaja sanoi, että Uunon ei tarvitsisi luistella, mutta hän voisi kokeilla koulun luistimia jaloissaan. Uuno suostui tuumaan.
No mutta, kun ne luistimet kerran ovat jalassa, niin Uuno voisi ehkä kokeilla potkurin avulla yhden kierroksen. Uuno epäröi... ja suostui kokeilemaan.
 
Iltapäivällä kotiin tuli maailman onnellisin poika: - Äitii, isää... mää luistelin potkurin kanssa kentän ympäri ja kaikki kaverit kannusti ja taputti.
Iik - oli pakko paistaa lätyt!
 
Ja sitten tuli hiihtoloma. Meidän mielessä ei edes käynyt, että Uuno haluaisi hiihtämään. Puolen viikon maissa hän heitti ihan ohimennen. - Mää haluan metsään hiihtämään, koska on hiihtoloma.
Uuno vietiin heti seuraavana päivänä metsään hiihtämään. Pala kurkussa isä katsoi, kun Uuno varovaisesti liikutteli suksiaan. Kaatumisia tuli useita, mutta mitä siitä: Uuno hiihti monta sataa metriä, hiihtolomalla!
 

 
Sitten porskautettiin porukalla kylpylään. Tämän miljöön jäbä taitaa! Uuno on rakastanut aina vesiliikuntaa. Ei hän osaa uida, mutta on osannut pienestä saakka sukeltaa kuin kala.
Nyt Uuno oli aivan haltioissaan, koska osasi tehdä vedessä "kuperkeikan". Katso äiti - katso isä! kajahti altaassa vähän väliä. Kohta poika sukelsi veteen ja kierähti sieltä sen verran, että kuperkeikka katsottiin syntyneeksi.
Jos tämä lapsi on monessa liikuntalajissa huonompi kuin muut, yhdessä asiassa hän on aivan huippu.
Iloitsemisessa.
Uuno nauraa ääneen, kun osaa tehdä jotakin uutta. Riemu tarttuu. Eikä meistä kukaan muista enää, mikä se taito taas olikaan. On ilo!
 
Enkä malta pysyä pelkässä liikunnassa. Uuno saa kirjoitettua paperille perheenjäsenten nimet, hän osaa myös mallintaa kirjaimia, mutta ei voida varsinaisesti sanoa, että poika osaisi kirjoittaa.
Kuitenkin hän yhtenä päivänä oli Uunoksi harvinaisen pitkään työn touhussa, kynän ja paperin kanssa.
Kohta poika tuli esittelemään tuotosta. Paperi oli täynnä kirjaimenoloisia kauniita koukeroita. Hienoja, mutta... ?
 
- Mää ossaan kirjoittaa!.
- Tuota, niin, kyllä. Mitäs tässä lukee?
- Se on siansaksaa! poika julisti voitonriemuisesti. - Mää ossaan kirjottaa siansaksaa!
 
 
 
(Ja kaikeksi huipuksi hän arveli viattomasti, että Saksassa asuva  Ella-täti mahdollisesti ymmärtää kirjoituksen.)
 

 

POIKALAPSEN ELÄMÄÄ:
 
Oltiin eräässä ulkotapahtumassa. Tuolloin kuusivuotias Uuno äkkäsi lasten polkuauton ja meni ajamaan sitä.
Vähän ajan kuluttua paikalle säntäsi nainen, joka alkoi sättiä poikaa.Polkuauto oli hänen lapsensa oma, eikä siihen olisi saanut koskea!
Naiselle selitettiin rauhallisesti, että autoa luultiin ulkotapahtumaan kuuluvaksi, mutta vihainen nainen
jatkoi sähinäänsä. Nyt alkoi Satu-äitiä ottamaan päähän...
Uuno vaistosi, että sota on lähellä ja laski kätensä rauhallisesti äidin kädelle.
 
- Älä välitä, sillä on varmaan verensokeri alhaalla.